tiistai 20. helmikuuta 2018

Kun bloggaaminen tökkii....

 Oon miettinyt syitä miksi bloggaaminen tökkii. Syitä on monia. Yksi syy on se, että mietin liikaa mitä lukijat toisella puolella ajattelevat jos kirjotan näin tai näin. Ennen kirjoitin avoimesti kuulumisia, ihan tavallisia juttuja ja välillä tosi paljon pintaa syvemmälle, miksi se on nyt niin vaikeaa? Ehkä se on keino suojella itseään? Ja kuten aika yleinen ja paljon puhuttu juttu on myös se, että vuorovaikutus lukijoiden kanssa on nykyään blogeissa paljon vähäisempää ja kyllä sekin vaikuttaa postaustahtiin, kun ei tiedä kiinnostaako ketään edes mun jorinat, miksi siis vaivautua? On mielenkiintoista lukea vanhoja postauksia, kun kirjoitin tänne melkein kaikki tapahtumat mun elämästä, kaikki tapahtumat ja kohtaamiset ystävien kanssa. Blogi ei vaan enää kulje mun mukana ajatuksissa kuten ennen, joten en vaan muistaisi edes kertoa tänne kaikkea sitä mitä mun elämässä tapahtuu enkä koe tällähetkellä siihen tarvetta.

Ehkä yks sellanen oleellinen juttu on myös se, että mun elämäntilanne ei vaan oo tällähetkellä sellainen, josta haluaisin kirjottaa yksityiskohtaisesti tänne kaikille. Mun elämässä on niin paljon sellaista mitä ei voi tänne kirjottaa, joten tulee se olo, että mitä mää sitten oikeesti kirjoitan? 
Toki on paljon niitä blogeja joissa ihmiset kirjoittaa tosi avoimesti omasta elämästään ja kyllä mun elämään kuuluu niin paljon tällähetkellä, että kyllä tekstiä syntyisi. Jostain syystä en koe kuitenkaan  turvalliseksi avautua yksityiskohtaisesti kaikesta siitä mitä elämässä tällähetkellä tapahtuu, vaikka mun kokemuksista olisi varmasti paljon apua ja vertaistukea monille. 

No miksi mää en sitten lopeta ainakaan vielä? 
Jotenkin mulla on se fiilis, että ne asiat ja sairaudet joiden kanssa taistelen nyt, jonain päivänä ne on varmasti takana päin ja sitten pystyn ja haluan ehkä kirjoittaa niistä. Sitten kun tietyt asiat on paremmin, kun olen parantunut ja toteuttanut salaisia haaveitani. Jotkut asiat ovat valtavan kipeitä enkä voi avata niitä haavoja tuntemattomille ihmisille, sillä en kestä jos niihin haavoihin heitetään lisää suolaa. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?Ja kun me edelleen etsitään sitä meidän unelmien kotia, omaa taloa maalta. Uskon, että sen kodin myötä, blogi todennäköisesti täyttyy sisustusjutuilla. Eli en ole vielä valmis luopumaan tästä blogista. Uskon, että mulla on vielä tälle jotain annettavaa. Nyt mun on pakko keskittyä tärkeämpiin asioihin mun elämässä. Koskaan ei tiiä vaikka tää blogi heräis kunnolla henkiin vaikka ihan lähiaikoina, en pidä sitä yhtään mahdottomana. Toivotaan niin. 

Allaolevat kuvat on otettu viime viikolla, ystävänpäivänä. Sain Markolta suklaata ja kimpun ruusuja, ystäviltä kortteja ja suklaata. kaikki kortit ja suklaat eivät näy kuvissa, jotka sain kyseisenä päivänä. Päivän kyllä kruunasi se, että ihana ystäväni kysyi minua kaasoksi. Olen valtavan otettu ja iloinen tästä tehtävästä. Olin ajatellut alunperin näiden kuvien myötä kirjoittaa jotain ystävyydestä, mutta siitä ehkä joskus myöhemmin. Sen verran kuitenkin haluan sanoa, että olen tosi kiitollinen mun ystävistä. Sillonkun on vaikeaa, sillon sää oikeesti huomaat ketkä on niitä todellisia ystäviä, jotka oikeesti välittää, tukee ja kannustaa. Toivottavasti teidänkin elämästä löytyy sellaisia ystäviä! Mukavaa viikkoa kaikille!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti