keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Sunnuntaina retkellä

 Mää en oo koskaan erityisemmin pitänyt talvesta. Varsinkaan sillon kun on vielä pimeää. En tykkää siitä, että palelee. Tai siitä, että hiukset sähköistyy, ihoa kiristää ja rasvaamallakaan et saa ihoasi tarpeeksi kosteutettua. Jouluna lumi on ihana ja kylmyyskin on jees.. mutta kun vuosi vaihtuu, on valmis hyppäämään kesään, varsinkin kevään yli.

Mutta välillä tulee niitä hetkiä, kun huomaat nauttivasi myös talvesta.
Kovalla pakkasella joskus tuoksuu ulkona aivan ihanalle. Tykkään siitä miten hengitys höyrystyy. Rakastan tähtitaivasta, talvella ja pakkasella tähdetkin näkyvät niin hyvin.
Sunnuntaina käytiin Markon kanssa pienellä retkellä, pakkasta oli ehkä noin -10 astetta. Maistuuko kuuma kaakao missään niin hyvältä, kun ulkona pakkasella? Siihen ne talven hyvät jutut vissiin jäi.. :D minäkun en oo koskaan erityisemmin tykännyt mistään talviurheilusta, paitsi luistelusta nuorempana.. Nykyään tosin harrastetaan fatbikellä pyöräilyä, mutta kyllä se pyöräily silti on kesällä tai syksyllä kivempaa. Mutta siihen sunnuntaihin, meillä oli mukava retki yhdessä. Kävelyä luonnossa, valokuvailua, nuotion äärellä lämmittelyä, kaakaot termarista ja palat pannukakkua.




maanantai 26. helmikuuta 2018

Ajatuksia hyvinvoinnista

Mää olin jo laittamassa tänne kuvia sunnuntain retkeltä, mutta tietokoneelta löytyikin sitten kuvia parin päivän takaa joten haluan ne laittaa tänne ja retkikuvat sitten erikseen. Alkaa näyttää siltä, että tää blogi herää sittenkin talvihorroksesta! Ehkä se on tää kevät ja lisääntynyt valo, joka aiheuttaa sen, että kamera tulee kaivettua useammin esiin.

Kävin tännään intialaisessa päähieronnassa ja se teki kyllä todella hyvää. Pitkästä aikaa oli kunnolla rentoutunut olo. Kuten olenkin täällä sivunnut sitä, ettei elämä oo mitenkään helppoa ollut ja välillä pitää taistella erinäisten kipujen ja sairauksien kanssa, niin kaikki piristys tulee tarpeeseen. Hirveän kova tahto onkin voida paremmin ja onneksi olenkin saanut ja saan hyvää apua ja hoitoa, mutta yritän tehdä  myös itse asioita jotka helpottaa. Kuten muistan aktiivisesti kotona parantaa mun jalkojen tilannetta fysioterapeutin ohjeilla (ja pian myös saan ohjeita selänkin kuntouttamiseen.) Olen myös alkanut syödä paremmin. Viime vuoden aikana syöminen on mennyt aivan täysin retuperälle, josta kroppa ja mieli on kovasti kärsinyt. Onneksi mulla on mahtava isoveli, joka taas autto mua räätälöimällä mulle hyvän ruokavalion.. ja siitä puheenollen, maha huutaa nyt kyllä iltasmoothieta, pakko mennä kohta iltapalan tekoon!

Se mitä haluan vielä lopuksi sanoa, pitäkää huolta itsestänne. Tehkää asioita, joista teille tulee hyvä olo. Jos jotain oon taas oppinut, niin sen, että ihminen on kokonaisuus. Oon välillä ollut niin kipeä, että se on lamaannuttanut  mua myös henkisesti. Olisi hienoa kun kaikesta voisi parantua sormia napsauttamalla, mutta on vain taisteltava. Tällähetkellä on ihan hirveän suuri halu panostaa omaan hyvinvointiin, niin fyysisesti kun henkisesti. Meillä on vain tämä yksi elämä, on ihan hirveän tärkeää pitää itsestä hyvää huolta. Välillä elämä vetää aivan täysillä turpaan.. tuo mukanaan sairautta, kipua, surua, menetystä.. silloin ei välttämättä jaksa pitää itsestä huolta, kuten mulle ainakin kävi. Mutta nyt on sitäkin suurempi tarve panostaa omaan hyvinvointiin, kaiken pahan jälkeen. Perusjuttuja on tietty hyvä uni, ravinto, liikunta, ihmissuhteet. Mutta siihen hyvinvointiin kuuluu myös paljon muuta ja siihen jokaisella on varmasti oma reseptinsä.. se voi olla esim. päiväunet, elokuvissa käynti, kampaamossa tai jalkahoidossa käynti,  musiikin kuuntelu tai harrastaminen.. tai mitä tahansa, mistä tulee hyvä olo.

Täytyy sanoa, että olen vähän hämmentynyt tuosta kaikesta mitä kirjoitin.. En ollut suunnitellut sitä ollenkaan enkä tajunnutkaan kuinka paljon toiveikkuutta ja positiivisuutta mun sisältä päätti kummuta tän kaiken keskellä. Mutta toivotan teille kaikille valoisaa alkanutta viikkoa, muistakaa rakastaa itseänne! (ja tietysti myös muita<3)





keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Kun en olekaan kissalleni enää ykkönen

Eipä mennytkään kun yksi päivä, kun tulinkin postailemaan uudestaan! Otin nimittäin tuosta meidän 10-vuotiaasta möllykästä kuvia pitkästä aikaa. Juuri kun vaihdoin toisen kameran, niin sitten hän päätti, että nyt ei tartte enää kuvata ja häipy... Mutta ihan hauskoja otoksia Murusta sain. Tuo tyyppi ei näytä kyllä vanhentumisen merkkejä.. vauhtia, energiaa ja luonnetta on edelleen aivan saman verran kun nuorempana. Se mikä on ollut mielenkiintoista huomata, on se, että kun Marko muutti meille asumaan, niin silloin kissan mielestä johtaja tuli taloon. Jos rapsutuksia tai ruokaa halutaan, se käydään kysymässä eka Markolta. Heidän halihetket on aivan erilaisia, kun mulla ja murulla. Jos hän ei mahdu Markon syliin, sillonkun Marko on esim. tietokoneella, hän puskee siihen keinolla millä hyvänsä. Yleensä hän kipuaa syliin niin, että takatassut on sylissä ja etutassut olkapäälle ja sitten sitä pitää halia.. Tää on vissiin joku kollikissojen juttu, että se mieshenkilö on se juttu. Sillonkun asuttiin kissan kanssa vielä kaksin, Muru tuli aina syliin kun kutsuin häntä. Nykyään, kun pyydän, hän useimmiten katsoo mua ja sitten kävelee suoraan Markon syliin. Jossain vaiheessa Muru tuli mun syliin vain ja ainoastaan silloin, jos Marko ei nähnyt. Jos Marko sattui katsomaan meitä, Muru juoksi äkkiä pois, niinku ei oliskaan ollut mun sylissä. Nykyään Muru on edelleen mun sylissä usein, mutta selvästi minä olen hänelle se kakkonen. Tätä muutosta on ollut kyllä yllättävää ja mielenkiintoista seurata ja on myös hellyyttävää katsoa millanen vauva tuosta kissasta tulee Markon seurassa. Sanoinkin Markolle, että kun otetaan se toinen kissa, aivopesen sen tykkäämään vain minusta ;) heh.







tiistai 20. helmikuuta 2018

Kun bloggaaminen tökkii....

 Oon miettinyt syitä miksi bloggaaminen tökkii. Syitä on monia. Yksi syy on se, että mietin liikaa mitä lukijat toisella puolella ajattelevat jos kirjotan näin tai näin. Ennen kirjoitin avoimesti kuulumisia, ihan tavallisia juttuja ja välillä tosi paljon pintaa syvemmälle, miksi se on nyt niin vaikeaa? Ehkä se on keino suojella itseään? Ja kuten aika yleinen ja paljon puhuttu juttu on myös se, että vuorovaikutus lukijoiden kanssa on nykyään blogeissa paljon vähäisempää ja kyllä sekin vaikuttaa postaustahtiin, kun ei tiedä kiinnostaako ketään edes mun jorinat, miksi siis vaivautua? On mielenkiintoista lukea vanhoja postauksia, kun kirjoitin tänne melkein kaikki tapahtumat mun elämästä, kaikki tapahtumat ja kohtaamiset ystävien kanssa. Blogi ei vaan enää kulje mun mukana ajatuksissa kuten ennen, joten en vaan muistaisi edes kertoa tänne kaikkea sitä mitä mun elämässä tapahtuu enkä koe tällähetkellä siihen tarvetta.

Ehkä yks sellanen oleellinen juttu on myös se, että mun elämäntilanne ei vaan oo tällähetkellä sellainen, josta haluaisin kirjottaa yksityiskohtaisesti tänne kaikille. Mun elämässä on niin paljon sellaista mitä ei voi tänne kirjottaa, joten tulee se olo, että mitä mää sitten oikeesti kirjoitan? 
Toki on paljon niitä blogeja joissa ihmiset kirjoittaa tosi avoimesti omasta elämästään ja kyllä mun elämään kuuluu niin paljon tällähetkellä, että kyllä tekstiä syntyisi. Jostain syystä en koe kuitenkaan  turvalliseksi avautua yksityiskohtaisesti kaikesta siitä mitä elämässä tällähetkellä tapahtuu, vaikka mun kokemuksista olisi varmasti paljon apua ja vertaistukea monille. 

No miksi mää en sitten lopeta ainakaan vielä? 
Jotenkin mulla on se fiilis, että ne asiat ja sairaudet joiden kanssa taistelen nyt, jonain päivänä ne on varmasti takana päin ja sitten pystyn ja haluan ehkä kirjoittaa niistä. Sitten kun tietyt asiat on paremmin, kun olen parantunut ja toteuttanut salaisia haaveitani. Jotkut asiat ovat valtavan kipeitä enkä voi avata niitä haavoja tuntemattomille ihmisille, sillä en kestä jos niihin haavoihin heitetään lisää suolaa. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?Ja kun me edelleen etsitään sitä meidän unelmien kotia, omaa taloa maalta. Uskon, että sen kodin myötä, blogi todennäköisesti täyttyy sisustusjutuilla. Eli en ole vielä valmis luopumaan tästä blogista. Uskon, että mulla on vielä tälle jotain annettavaa. Nyt mun on pakko keskittyä tärkeämpiin asioihin mun elämässä. Koskaan ei tiiä vaikka tää blogi heräis kunnolla henkiin vaikka ihan lähiaikoina, en pidä sitä yhtään mahdottomana. Toivotaan niin. 

Allaolevat kuvat on otettu viime viikolla, ystävänpäivänä. Sain Markolta suklaata ja kimpun ruusuja, ystäviltä kortteja ja suklaata. kaikki kortit ja suklaat eivät näy kuvissa, jotka sain kyseisenä päivänä. Päivän kyllä kruunasi se, että ihana ystäväni kysyi minua kaasoksi. Olen valtavan otettu ja iloinen tästä tehtävästä. Olin ajatellut alunperin näiden kuvien myötä kirjoittaa jotain ystävyydestä, mutta siitä ehkä joskus myöhemmin. Sen verran kuitenkin haluan sanoa, että olen tosi kiitollinen mun ystävistä. Sillonkun on vaikeaa, sillon sää oikeesti huomaat ketkä on niitä todellisia ystäviä, jotka oikeesti välittää, tukee ja kannustaa. Toivottavasti teidänkin elämästä löytyy sellaisia ystäviä! Mukavaa viikkoa kaikille!