sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Ajatuksia ikävöimisestä

Ajattelin kirjoittaa muutaman sanan ikävöimisestä. Tämä ajatus tuli mieleeni, kun jouduin taas sanomaan heipat avopuolisolle hänen lähtiessä taas töihin eri paikkakunnalle. Hän tekee kesän ja vielä syksylläkin töitä turvesuolla ja siellä ollaan töissä sen mukaan millanen sää on, eli töissä ollaan aina kun on poutaa ja maa on kuiva. Ei siis tiedä millon lähtö aina tulee eikä sitä, että millon nähdään seuraavan kerran.. Nyt nähdään viimestään juhannuksena, eli parin viikon päästä. Mutta aikasintaan varmaan viikonloppuna. Vaikka tiedän, että hän tulee takas, niin siltikin myös tänään kyyneleet pyrki silmiin, kun piti sanoa heippa. Koti on niin tyhjä ilman toista. Toisaalta, on myös ihanaa, että tuntee ikävää. Se kertoo siitä, että rakastaa toista. On myös ihmisiä joilla ei ole sitä rakasta ja kärsii yksinäisyydestä ja tyhjästä kodista joka päivä, ei ole ketään joka on tulossa. Joten mulla on kaikki hyvin, tää on nyt vain väliaikaista.

Ikävöin myös usein mun perhettä, erityisesti mun isoveljeä Ville-Mattia joka asuu maailman toisella puolen. Voi mennä useampi vuosi ettei pystytä näkemään. Siihen ikävään tottuu ja turtuu.. Aluksi se oli paljon vaikeampaa, mutta ei ole vaihtoehtoja kun hyväksyä asia ja luottaa siihen, että toinen pärjää ja että ei menisi mahottoman kauan, että voi taas halata ja jutella kasvokkain. Kyllä mää kadehdin perheitä, jotka ovat lähellä toisiaan. Toivottavasti sellaiset perheet osaavat arvostaa sitä yhdessä oloa. Meidän perheessä ne hetket, kun kaikki on koolla.. ne on yhtä juhlaa ja niistä hetkistä osataan nauttia. Viime kesä oli niin onnellinen sen puolesta, kun kerrankin kaikki oltiin koolla kolmen vuoden erossa olon jälkeen.

Kaikkein pahin ikävä on se, että tietää ettei toista voi enää nähä. Ei tässä maailmassa. Mulla on ikävä mun isovanhempia ja menetettyjä ystäviä. Erityisesti ystäväni Anna-Liisan ajatteleminen aiheuttaa ikävää ja hänen pois menoaan on edelleen kauhean vaikea edes ajatella. Se ikävä on riipaisevaa eikä sille vaan voi tehdä mitään.. jollain tavalla se on vaan hyväksyttävä. Tuntuu siis, että aina saa elää ikävän kanssa.. välillä vaan on vähemmän ja välillä enemmän ikävä.

Nauttikaa siis ihmiset rakkaittenne seurasta, älkääkä pitäkö toisianne itsestäänselvyyksinä. Toisaalta olisi kamalaa jos ei tuntisi ikävää. Kuten aiemmin jo sanoin, ikävä kertoo välittämisestä ja rakkaudesta. Kun taas näkee toisen, osaa nauttia yhdessäolosta ihan eri tavalla jos on ikävöinyt välillä.

Mitä ajatuksia teille tulee ikävöimisestä? Onko teillä ikävä jotain ihmistä nyt?

6 kommenttia:

  1. Minäkin sanoin tänään heipat 200 kilometrin kaukaisuudessa asuvalle rakkaalleni. Vaikka näemme 2-4 viikon välein tilanteesta riippuen niin ei siihen ikävään totu, etenkin kun toisen näkee hetken päästä kuitenkin uudestaan. Lopulta kun lähtö pois taas koittaa niin suru valtaa mielen. Tunteen kanssa on elettävä ja toivottava tulevaisuudelta parempaa. Panostettava vähäisiinkin yhteisiin hetkiin. Keskittymällä muuhun pahin ikävä katoaa, mutta kukapa ei rakkaimpiaan ikävöisi.. <3 :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että.. tiiän kyllä niin tuon tunteen, kun suru valtaa mielen. Joudutteko kauankin olemaan etäsuhteessa? :/ kiitos kommentista <3

      Poista
  2. Jonkin verran ikävään ns. tottuu - tai ehkä sitä vain alistuu tilanteeseen. Olemme mieheni 30 yhteisen vuoden aikana asuneet töiden vuoksi eri maissa yhteensä kuusi vuotta. Ja siis eri puolilla Eurooppaa. Vaikka ikävä olikin välillä kova, elämä noina vuosina asettui jonkin ajan päästä tiettyyn muottiinsa kahdessa paikkaa - ja näkeminen olikin sitten juhlaa. Lomia pätkittiin ja kaikki mahdolliset tilaisuudet käytettiin, ettei tauko näkemisessä tule liian pitkäksi ja ikävä liian isoksi.
    Mutta nyt taas samassa maassa ja samassa kodissa - vaikkakin työpaikat nytkin eri paikkakunnilla.
    Lapsuudenkotini oli "turvetuotantokunnassa", joten tiedän, millaista urakointia ja paahtamista "turvemiesten" kesä on hyvän sään aikoina. Olin itsekin teinityttönä kesätöissä monena kesänä siivoamassa ja myöhemmin ylenin toimistotöihin. Siinä kun sai yhteiset tilat ja sosiaalitilat jynssättyä putipuhtaaksi ja sisään marssi parikymmentä lopen väsynyttä, vain silmän valkuaiset puhtaana olevaa turvettunutta miestä, niin tiesi, ettei siivoaminenkaan ihan heti lopu. Mutta ei loppunut turpeennostokaan ennen kuin iski seuraava rankkasade. :)
    Kivoja kesiä ne olivat - jotenkin tuntuu, että silloin (kuten lapsena) oli paljon paremmat säät kesäisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. se on totta, että siihen tavallaan tottuu. Kun ei voi muutakun hyväksyä tilanne ja sopeutua. Näkeminen on sitten juhlaa ja toisen läsnäoloa ei pidä itsestäänselvyytenä ( Ei sillä että muutenkaan). On ollut kyllä ihan uus juttu mulle tuo turvetöiden "työajat".. kiitos sulle kommentista :) <3

      Poista
  3. Ikävän kanssa oppii elämään ajan kanssa :) Siihen tottuu ja se ajatus helpottaa vaan niin paljon, kun tietää, että näkee taas pian toista ja silloin on entistä kivempaa viettää toisen kanssa aikaa :)<3 Meillä J:n kanssa on koko suhteen ajan ollut kaukosuhdetta, niin totuttu ollaan molemmat, mutta siltikkin tulee lähes joka kerta itku silmään, kun joutuu toiselle sanomaan heipat hetkeksi :/ Ja ikävä valtaa aina. Tälläkin hetkellä ikävöin toista, kun aamuyöstä lähti työreissulle ja vasta pe aamuna nähdään :( <3 Tsemppiä Enni <3 Jos haluat juttuseuraa niin mulle voi aina soittaa tai laittaa viestiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyllä siihen tavallaan tottuu.. mutta eihän se kivaa oo. Mutta kyllähän sitä osaa yhteistä aikaa arvostaa enemmän sitku näkkee :) Nyt tänään Marko lähti vuolijoelle ja mää lähen kohta Turkuun, niin ei tiiä yhtään millon näkkee. Tosi haikeaa ku nyt ollaan niin tiivisti oltu yhessä. Mutta odotus palkitaan :) <3 kiitos Anna <3

      Poista