sunnuntai 10. elokuuta 2014

Millainen mun kesä ihan oikeasti oli

En tiedä mistä aloittaa. Päätin kertoa teille vähän mun kesästä, hyvistä ja huonoista asioista. Olen puhunut täällä joistakin asioista ympäripyöreästi, nyt aion kertoa tarkemmin. Odotin kesää, kun kuuta nousevaa. Mulla oli siinämielessä rankka vuosi takana, että olin aivan liian stressaantunut työkuvioista, joten olin kovasti loman tarpeessa. Yleensä teen listan mitä haluaisin kesällä tapahtuvan, mutta nyt en tehnyt sellaista. Ainuat asiat, joita tiesin tapahtuvan oli ystävän polttarit, häät ja reissu Saaran kanssa. Toukokuun vaihtuessa kesäkuuhun, rakas isäpuoleni sai aivoinfraktin työpaikkansa pihalla. Hän oli täällä Oysissa 8-päivää ja suurimman osan siitä ajasta äitini majaili mun luona. Kun äiti soitti mulle sinäpäivänä, olin varma, että äiti soittaa, että Ukille on sattunut jotain ja hämmennyin, kun asia koskikin Ristoa. Ne päivät koitin olla vahva ja olla äidin tukena sen kaiken epätietoisuuden ja pelon keskellä. Oma huoli oli myös älyttömän suuri ja pelkäsin, ettei Risto parane tai saa näköään takaisin. Onneksi Risto pian kuitenkin pääsi kotiin toipumaan ja pahin huoli oli takana.

Muutaman viikon päästä äiti soittaa aamulla aikaisin ja säikähdän, että Ristolle on sattunut jotain.. kyse kuitenkin oli rakkaasta Ukista, joka oli yöllä kuollut. Tuntui tyhjältä ja surulliselta. Hain sairaslomaa ja lähdin Raaheen, jotta voisin mennä Mummin luo hänen tuekseen. Onneksi rakas serkkuni Sofiakin tuli sinne ja iltaisin voitiin purkaa tuntojamme toisillemme, jotta jaksoimme olla reippaana Mummin kanssa. Tuntui todella sydäntä särkevältä katsoa kuinka toinen yrittää hyväksyä elämää ilman toista, jonka kanssa on elänyt 56-vuotta. Ei siihen paljon lohdullisia sanoja löytynyt, mutta tärkeintähän se oli vaan olla läsnä. Tuntui tärkeältä ja oikealta olla siellä Mummin luona, en olisi halunnut sillon olla missään muualla.

Seuraavalla viikolla palasin takas Ouluun, kävin töissä mutkan, kunnes migreeni alkoi kiusata. Olin myös henkisesti ihan poikki. Enää ei ollut ketään, jonka vuoksi pysyä reippaana ja oma suru alkoi tulla enemmän esiin. Kävin hakemassa sairaslomaa keskiviikkona ja kun odottelin bussia takasin kotiin, soitin äidille. Äiti ja Risto oli käymässä Oyssissa, kun Ristolla oli joku kontrollikäynti. Äiti sanoi, että ovat edelleen sairaalassa, sillä pikkusiskoni Fanni oli tullut isän kanssa sinne ambulanssilla. En edes kerennyt kuulla mistä on kyse, kun otan tukea pylväästä ja kyyneleet sumentavat silmäni. Muistan vaan kysyneeni ekana, että "ootko tosissas?"
Menin iltapäivällä katsomaan Fannia sairaalaan. Hän oli kotona lähdössä sairaalaan, sillä näki kaiken kahtena. Yhtäkkiä hän oli kaatunut maahan ja saanut epilepsiakohtauksen. Sairaalassa Fanni oli ihan reippaana ja oma itsensä. Lääkäri sanoi, että kyseessä voi olla elämän ensimmäinen ja viimeinen kohtaus, mutta pahimmassa tapauksessa vaikka aivokasvain. Illalla olo oli kuitenkin luottavainen ja halusin uskoa, ettei kyse ole mistään vakavasta. Aamulla kuulen, että Fanni on saanut yöllä kaksi uutta kohtausta ja neljännen kohtauksen hän sai, kun olimme hänen luonaan. Seuraavat kolme päivää meni tarkkailuhuoneessa ja Fannin tila muuttui täysin. En ala kertomaan kaikkea yksityiskohtaisesti, mutta Fanni nukkui lähes kokoajan. Hänen silmät harhaili, puheesta ei saanut selvää eikä Fanni ymmärtänyt tai muistanut asioita. En ole koskaan nähnyt ketään läheistä sellaisessa tilassa, se oli vaikeaa katsottavaa. Olin jokapäivä Fannin luona, pidin kädestä kiinni, silittelin ja pussailin poskelle. Kaikki ne päivät meni sumussa. Perjantaina lähdin Raaheen, koska lauantaina oli Ukin hautajaiset. Fanni sai sanottua mulle ennenkun lähdimme, että "älä jätä mua tänne". Itkin hysteerisesti koko illan. Sunnuntaina Fanni kysyi äidiltä, että "mitä on tapahtunut, miksi olen täällä?" Siitä päivästä lähtien Fannin tila parani, Hän pystyi syömään vähän, silmät alkoivat mennä paikoilleen, puheesta sai selvää ja taluttaen pystyi jopa vähän kävelemään. Jossain vaiheessa aivoihin tuli turvotusta ja Fanni joutui takaisin tarkkailuun. Ensimmäinen diagnoosi oli synnynäinen rakennevika aivoissa, mutta lisätutkimuksilla selvisi, ettei se olekaan sitä, vaan lopulta syy siihen kaikkeen löytyi! Fannia oli purrut kesän alussa punkki, josta Fanni oli saanut puutiaisaivokuumeen. Fanni oli yhteensä 2,5 viikkoa sairaalassa. Nyt hänellä on sairaslomaa ainakin lokakuuhun asti ja kovat lääkitykset edelleen. On vielä matkaa siihen, että Fanni olisi parantunut siitä kamalasta sairaudesta, mutta tilanne on nyt silti niin hyvä. En voi sanoinkuvailla sitä kiitollisuutta, joka mulla on, kun saimme Fannin takaisin.

Fannin sairastuminen on ollut minulle vaikein paikka ikinä, en ole koskaan ollut niin peloissani. Pelkäsin niin, että menetämme hänet tai hän ei palaa enää ikinä ennalleen. Nyt olen itkenyt monet kerrat onnesta, kun saan halata Fannia, viettää hänen kanssaan aikaa muuallakun sairaalassa. Se osasto, jossa Fanni oli, oli juuri sama jossa Risto oli ollut muutama viikko aiemmin, vielä jopa samassa sängyssä. Kyllä elämä tuntui sumuiselta sillon ja ajattelin, että tästä jos selvitään, niin sitten mistä vaan.
Nyt olen kiitollinen miten Risto ja Fanni ovat molemmat alkaneet toipua niin kovaa vauhtia, vaikka molemmilla on vielä toipumistakin eessä ja Ristolla vielä sydänleikkaus. Kyllä olo on kuitenkin älyttömän kiitollinen ja luottavainen.

Ajattelin kesän alussa, että tästä tuli paskin kesä ikinä. Mutta onneksi ei kuitenkaan. Tää kesä on opettanut niin paljon, olen nähnyt elämän värit paljon kirkkaammin. Loppukesä menikin loistavasti, vietin paljon aikaa ystävien kanssa, tein spontaaneja juttuja, kävin treffeillä ja nautin vaan hetkestä, tutustuin uusiin ihmisiin ja nautin vaan lämmöstä ja vapaudesta. Tästä kesästä vois sanoa, että paskin ja paras kesä ikinä. Onneksi hyvät asiat tapahtu loppukesästä, niin on ollut voimia palata takaisin arkeen. Mutta mitä tästä kaikesta opin; elämä on niin haurasta, että osoittakaa läheisillenne kuinka rakkaita ne on... älkää pitäkö elämää itsestäänselvyytenä! ja varokaa punkkeja ja ottakaa rokote, joka estää puutiaisaivokuumeen!

Ja vaikka työt onkin jo aloitettu pari viikkoa sitten, onhan tätä kesää vielä jäljellä! Nautitaan siis! 

14 kommenttia:

  1. Voi kamala, kylläpä teiän perhettä on koeteltu :( Ja ihan hirviä varsinki tuo Fannin tilanne.. Onneksi syy on löytyny, sillon päästään aina paremmalle puolelle. Mää muistan ku sillonku paljo oltiin yhessä nii Fanniki oli meiän kans ja me pyöriteltiin sen nenänpäätä ku se oli niin pehmonen :'D Ja se sen kerhokuva.. "v***u mä mikään lumikki ole!" - muistatko? :D Onneksi nuita juttuja tulee lisää ja Fanni paranee! Ja kovasti paranemisia myös Ristolle, ja voimia sulle, Annelle ja Fannille tulevaan. Ehkä nää vastamäet oli nyt pidemmäksi aikaa tässä - toivotaan ja rukoillaan niin :) <3 - Sanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna :') <3 haluan itekki toivoa, että nyt on koeteltu vähäks aikaa ja tällästä ei tulis enää pitkään aikaan! Muistan hyvin sen ku painettiin Fannin nenää :D ja tiiän mitä kerhokuvaa tarkotat, mutta en muista tuota lumikkikommenttia... Tai siis hämärä muistikuva siitä, kertoppa miten se meni? :D

      Poista
    2. Siis ku Fannilla oli siinä semmonen kunnon mutrusuu-ilme, ja me alettiin miettiin että koulukuvaajatki aina puhuttelee tyttöjä prinsessoiksi ja kaunottariksi jne.. Että jos Fannille onki sanottu että "noniin Lumikki, hymyileppä setälle oikeen nätisti" nii Fannin ilme oliki lopulta semmonen niinku se ois miettiny että "vittu mä mikään Lumikki ole!" :'D ihan paras! <3

      Poista
    3. hahah, nyt mää muistan! :'D hahah. päivän piristys nyt oli kyllä tää muisto :D <3

      Poista
  2. Olen tänään monta kertaa ajatellut, että on aihetta kiitollisuuteen. Moni asia voisi olla nyt ihan toisin. Isä ei tule takaisin, mutta luotan siihen, että hänellä nyt hyvä olla. Suru äidin surusta on välillä musertavaa. Olen kiitollinen, että sain pitää rakkaimpani ja ,että hän toipui niin hienosti. Epäreilua on, että pikkuiseni joutui niin koville, mutta iloinen siitä, että hänkin toipuu. Elämässä mikään ei ole itsestään selvää - se on hyvä muistaa ja oppia. Mikään ei myöskään ole niin varmaa kuin epävarmuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot kyllä niin oikeassa äitirakas. Täytyy olla kiitollinen sitä mitä on, asiat vois aina olla huonomminkin. Minä uskon myös siihen, että Ukilla on hyvä olla, hän ei enää sairas ja kipeä. ja meidän pikkunenkin tulee vielä kuntoon ja tämän kaiken jälkeen siitä tulee entistä sitkeämpi sissi <3

      Poista
  3. Hei! Löysin blogisi Paulan kautta. Tsemppiä koettelemuksiin! Niinhän se yleensä on, että kaikki tulee samaan aikaan. :S Ilot ja surut. Toivotaan, että nämä koettelemukset riitti tältä erää!! :) Jään lukijaksi :)

    http://iinaneloa.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti :) Todella toivon, että nyt alkaisi valoisa aikakausi meidän perheessä :) Tervetuloa lukijaksi <3

      Poista
  4. Voi Enni miten paljon sulle ja teidän perheelle on sattunut lyhyessä ajassa. Onneksi isäpuolesi ja pikkusiskosi ovat paranemaan päin. Ei voi muuta sanoa kuin voimia tosi paljon. <3 Ja pakko vielä sanoa, että torstaina oli kyllä niin ihana tavata ja toivottavasti nähdään vielä monesti uudestaankin. <3 Niin positiivinen tyttö olet!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Elisa.. kiitos paljon <3 ja minusta oli myös niin ihana tavata, uskon kyllä, että tulemme vielä näkemään usein! <3

      Poista
  5. Hui kamala mitä kaikkea tapahtunut pienessä ajassa! :( Tuli vaan kylmiä väreitä koko ajan ku luin tätä.. Kenenkään ei pitäis kokea mitään tälläistä ja kaikki vielä niin peräkkäin. Aivan liian rankkaa :( Onneksi isäpuolesi ja siskosi selvisivät ja pääsivät säikähdyksellä<3 toivottavasti sinun siskolle ei enää tuu kohtauksia :/ on se hirvittävää mitä jostain punkin puremasta voi tulla. tarkkana ja varovainen pitää siis olla :S Luojan kiitos asiat ovat nyt paremmin ja pääsette menemään päivä kerrallaan eteenpäin<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo täytyy kyllä olla varovainen punkkien suhteen, ihan hullua, että sellanen pieni otus voi saada tuollaista aikaan! Onneksi Fanni on alkanut toipumaan ja meidän Ristokin on päässyt jo töihin, ei ois osannut kuvitella, että oiskin toipunut näin nopeaa! Onneksi asiat järjestyy aina lopulta. Jospa tää loppuvuosi menis onnellisemmin :) Kiitos Anna kommentista <3

      Poista