En tiedä löydänkö oikeita sanoja, vaikka sanottavaa olisi niin paljon. On tehtävä tämä postaus, sillä se jotenkin helpottaa omaa surua, kun voin muistella sinua ja yhteisiä hetkiämme. Olen aika varma siitä, että jokainen joka sinut tunsi, ajattelee sinusta ensimmäisenä, että olit valoa ja iloa täynnä. En ikinä unohda yhteisiä bussimatkoja töihin enkä yhteisiä hetkiä töissä, mutta varsinkaan niitä hetkiä työn ulkopuolella. Kuperkeikkoja ystävämme lattialla, lukuisia kertoja ravintoloissa hyvän ruuan äärellä, jäätelöpicnikkiä tai sitä kun kävimme kahdestaan limingassa katsomassa pääsiäisnäytelmää jota ennen minä pudotin lompakostani kaikki kortit pitkin autotietä. Entä sitten lempibändisi Pmmp:n keikkaa tähdessä, jonka pääsylipun olin hukannut ja jossa keski-ikäiset naiset yrittivät iskea miesystävääsi. Meillä oli tapana aina laulaa karaokessa yhdessä Ulta Braata, ihan sama mikä biisi kunhan se oli Ultra Bra. Kävimme myös yhdessä kirkossa, varsinkin sen jälkeen kun sairastuit.Sinä olit elämää täynnä, halusit nähdä ja kokea paljon, etkä vain haaveillut asioista vaan teit paljon kaikkea sitä mistä haaveilit. Ihailin sinua niin valtavasti. Sinä olit täynnä laulua ja naurua.. varsinkin naurua. Kun näimme viimeisen kerran, kuulin amarillossa naurusi vessaan asti. En ikinä unohda sitä tunnetta, kun soitit minulle, että olet sairastunut uudestaan. Oli vaikeaa ystävänä seurata vierestä miten sairaus söi sinua, en osaa edes kuvitella mitä se oli perheellesi. Muistan kun tulimme katsomaan sinua sairaalaan leikkauksen jälkeen, huusit meille jo kaukaa, että "olen jo odottanut teitä". Jumppasit kättäsi niiskuneiti-pehmolla ja olit iloinen. Oli tietenkin myös niitä aikoja, kun et ollut oma itsesi ja oli avutonta nähdä sinut masentuneena. Onneksi kuitenkin löysit taas elämänilon sen kaiken keskellä ja osasit nauttia elämästä. Sen sinä minulle opetit, löytämään kiitoksen ja ilon aiheita tavallisistakin päivistä. Törmäsin sinuun kesällä vahingossa Kuopion satamassa. Huusit kovaan ääneen kun näit minut. En unohda sitä hetkeä ikinä, oli niin ihanaa nähdä sinut iloisena. Ulkoinen olemuksesi kertoi sairaudesta, mutta muuten olit niin elämää täynnä. Tottakai puhuimme paljon sairaudesta, mutta sinun toiveesi mukaan siirsimme asian aina jossain vaiheessa pois ja nautimme toistemme seurasta ilman sairauden tuomaa surua ja pelkoa. Näimme aika säännöllisesti sairauden aikanasi, viimeiset kuukaudet olivat pelottavat, kun et päässyt enää Ouluun, et pystynyt kirjoittamaan etkä edes puhumaan. Onneksi läheisesti laittoivat kuulumisia facebookkiin ja lukivat sinulle kirjeen jonka lähetin. En ymmärrä kunnolla sitä, että olet poissa. Miksi parhaat lähtevät ensin? Tiedän, että olet nyt turvassa, ilman minkäänlaisia kipuja. Olet nyt varmasti onnellinen. Toivon ja rukoilen Kimmolle ja perheellesi kaiken lohdutuksen mitä voikaan tälläisessä menetyksessä saada.
Olen niin onnellinen ja kiitollinen, että sain kuulua elämääsi. Sinä toit valtavasti iloa suorasanaisella ja eloisalla persoonallasi. Olit hyvä ystävä, johon pystyi luottamaan. Sinä toivoit aina muiden elämään rakkautta, sinulla oli niin kaunis ja lämmin sydän. En tunne ketään kaltaistasi, olit todella erityinen ihminen. Sinua muistellessa näiden kyynelten takaa nousee myös hymy, sillä sinä sait muut hymyilemään.

Minulla on sinua niin kova ikävä.
En unohda ikinä.
Lepää rauhassa rakas Anna-Liisa. <3