keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Kun en olekaan kissalleni enää ykkönen

Eipä mennytkään kun yksi päivä, kun tulinkin postailemaan uudestaan! Otin nimittäin tuosta meidän 10-vuotiaasta möllykästä kuvia pitkästä aikaa. Juuri kun vaihdoin toisen kameran, niin sitten hän päätti, että nyt ei tartte enää kuvata ja häipy... Mutta ihan hauskoja otoksia Murusta sain. Tuo tyyppi ei näytä kyllä vanhentumisen merkkejä.. vauhtia, energiaa ja luonnetta on edelleen aivan saman verran kun nuorempana. Se mikä on ollut mielenkiintoista huomata, on se, että kun Marko muutti meille asumaan, niin silloin kissan mielestä johtaja tuli taloon. Jos rapsutuksia tai ruokaa halutaan, se käydään kysymässä eka Markolta. Heidän halihetket on aivan erilaisia, kun mulla ja murulla. Jos hän ei mahdu Markon syliin, sillonkun Marko on esim. tietokoneella, hän puskee siihen keinolla millä hyvänsä. Yleensä hän kipuaa syliin niin, että takatassut on sylissä ja etutassut olkapäälle ja sitten sitä pitää halia.. Tää on vissiin joku kollikissojen juttu, että se mieshenkilö on se juttu. Sillonkun asuttiin kissan kanssa vielä kaksin, Muru tuli aina syliin kun kutsuin häntä. Nykyään, kun pyydän, hän useimmiten katsoo mua ja sitten kävelee suoraan Markon syliin. Jossain vaiheessa Muru tuli mun syliin vain ja ainoastaan silloin, jos Marko ei nähnyt. Jos Marko sattui katsomaan meitä, Muru juoksi äkkiä pois, niinku ei oliskaan ollut mun sylissä. Nykyään Muru on edelleen mun sylissä usein, mutta selvästi minä olen hänelle se kakkonen. Tätä muutosta on ollut kyllä yllättävää ja mielenkiintoista seurata ja on myös hellyyttävää katsoa millanen vauva tuosta kissasta tulee Markon seurassa. Sanoinkin Markolle, että kun otetaan se toinen kissa, aivopesen sen tykkäämään vain minusta ;) heh.







tiistai 20. helmikuuta 2018

Kun bloggaaminen tökkii....

 Oon miettinyt syitä miksi bloggaaminen tökkii. Syitä on monia. Yksi syy on se, että mietin liikaa mitä lukijat toisella puolella ajattelevat jos kirjotan näin tai näin. Ennen kirjoitin avoimesti kuulumisia, ihan tavallisia juttuja ja välillä tosi paljon pintaa syvemmälle, miksi se on nyt niin vaikeaa? Ehkä se on keino suojella itseään? Ja kuten aika yleinen ja paljon puhuttu juttu on myös se, että vuorovaikutus lukijoiden kanssa on nykyään blogeissa paljon vähäisempää ja kyllä sekin vaikuttaa postaustahtiin, kun ei tiedä kiinnostaako ketään edes mun jorinat, miksi siis vaivautua? On mielenkiintoista lukea vanhoja postauksia, kun kirjoitin tänne melkein kaikki tapahtumat mun elämästä, kaikki tapahtumat ja kohtaamiset ystävien kanssa. Blogi ei vaan enää kulje mun mukana ajatuksissa kuten ennen, joten en vaan muistaisi edes kertoa tänne kaikkea sitä mitä mun elämässä tapahtuu enkä koe tällähetkellä siihen tarvetta.

Ehkä yks sellanen oleellinen juttu on myös se, että mun elämäntilanne ei vaan oo tällähetkellä sellainen, josta haluaisin kirjottaa yksityiskohtaisesti tänne kaikille. Mun elämässä on niin paljon sellaista mitä ei voi tänne kirjottaa, joten tulee se olo, että mitä mää sitten oikeesti kirjoitan? 
Toki on paljon niitä blogeja joissa ihmiset kirjoittaa tosi avoimesti omasta elämästään ja kyllä mun elämään kuuluu niin paljon tällähetkellä, että kyllä tekstiä syntyisi. Jostain syystä en koe kuitenkaan  turvalliseksi avautua yksityiskohtaisesti kaikesta siitä mitä elämässä tällähetkellä tapahtuu, vaikka mun kokemuksista olisi varmasti paljon apua ja vertaistukea monille. 

No miksi mää en sitten lopeta ainakaan vielä? 
Jotenkin mulla on se fiilis, että ne asiat ja sairaudet joiden kanssa taistelen nyt, jonain päivänä ne on varmasti takana päin ja sitten pystyn ja haluan ehkä kirjoittaa niistä. Sitten kun tietyt asiat on paremmin, kun olen parantunut ja toteuttanut salaisia haaveitani. Jotkut asiat ovat valtavan kipeitä enkä voi avata niitä haavoja tuntemattomille ihmisille, sillä en kestä jos niihin haavoihin heitetään lisää suolaa. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?Ja kun me edelleen etsitään sitä meidän unelmien kotia, omaa taloa maalta. Uskon, että sen kodin myötä, blogi todennäköisesti täyttyy sisustusjutuilla. Eli en ole vielä valmis luopumaan tästä blogista. Uskon, että mulla on vielä tälle jotain annettavaa. Nyt mun on pakko keskittyä tärkeämpiin asioihin mun elämässä. Koskaan ei tiiä vaikka tää blogi heräis kunnolla henkiin vaikka ihan lähiaikoina, en pidä sitä yhtään mahdottomana. Toivotaan niin. 

Allaolevat kuvat on otettu viime viikolla, ystävänpäivänä. Sain Markolta suklaata ja kimpun ruusuja, ystäviltä kortteja ja suklaata. kaikki kortit ja suklaat eivät näy kuvissa, jotka sain kyseisenä päivänä. Päivän kyllä kruunasi se, että ihana ystäväni kysyi minua kaasoksi. Olen valtavan otettu ja iloinen tästä tehtävästä. Olin ajatellut alunperin näiden kuvien myötä kirjoittaa jotain ystävyydestä, mutta siitä ehkä joskus myöhemmin. Sen verran kuitenkin haluan sanoa, että olen tosi kiitollinen mun ystävistä. Sillonkun on vaikeaa, sillon sää oikeesti huomaat ketkä on niitä todellisia ystäviä, jotka oikeesti välittää, tukee ja kannustaa. Toivottavasti teidänkin elämästä löytyy sellaisia ystäviä! Mukavaa viikkoa kaikille!



maanantai 29. tammikuuta 2018

Sunnuntaina brunssi kotona

Joskus on mukavaa aloittaa sunnuntai sillain, että saa herätä aivan rauhassa ilman herätyskelloa.Tehdä yhdessä vähä runsaampi aamupala, sytyttää kynttilät, syödä pöydän ääressä yhdessä ja jutella, että mitä toiselle kuuluu. Sellainen aamu meillä oli eilen. Täytyy ottaa kyllä pian uusiksi. Tälläkertaa ei tehty puuroa, mutta tarjolla oli smoothieta (vesi, maitorahka, banaani, appelsiini, tyrni ja mustikka), täytettyjä croisantteja, munakokkelia, appelsiinmehua ja Markolle tietty vielä pekonia ja kahvia. Jos te teette kotona brunssin, mitä ehdottomasti pitää pöydästä löytyä? Oisko vinkkejä?







tiistai 23. tammikuuta 2018

Ennin päivä

Muutamalla kuvalla nimipäivän tunnelmia. Kuvissa mm. muilta saatu ja itse itselle ostettuja nimipäivälahjoja. :D Hyvää nimipäivää myös muille nimipäiväsankareille!


keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Pieniä paloja väliaikaisen kodin sisustuksesta

Omaa taloa ei vielä ole löytynyt ja vaikka olohuoneessa ja keittiössä on ja pysyy laatikoita joita emme pura, täällä on silti viihtyisää ja sisustamalla tästä on saatu oman kodin näköinen ja tuntuinen. Se, että kauanko tämä on meidän koti, sitä ei tiedä kukaan. Toisaalta ei oo kiire, mutta silti malttamattomana katsotaan etuovesta monta kertaa päivässä , että onko uusia taloja tullut. Eiköhän se vielä löydy. Tässä muutamia kuvia täältä kotoa.





Markon ottama kuva:
Markon ottama kuva yhtenä aamuna olohuoneen ikkunasta:

torstai 28. joulukuuta 2017

Jouluaatto ja joulupäivä

Jouluaatto vietettiin Alpuassa. Siellä oli taas tunnelma kohdillaan, ihanasta seurasta puhumattakaan. Tässä aaton tunnelmia kuvien muodossa.







Joulupäivänä vietettiin joulua Raahessa isän luona <3 ja Tapaninpäivä meni mummin luona. Siellä vierähti koko päivä, emmekä jaksaneet lähteä enään illalla Ouluun ajamaan, joten jäimme Raaheen vielä yhdeksi yöksi. Nyt Oulussa taas. 2 seuraavaa kuvaa on Markon ottamia kuvia Raahessa, mun ala-asteen koulu ja yksi lempipaikka mutalassa.


tiistai 26. joulukuuta 2017

Jouluaaton rauhallinen aamu kotona

Tänäkin jouluna halusimme herätä omassa kodissa, jonka saimme jotenkuten raivattua muuton jäliltä. Joulukuusta emme hankkineet tänä jouluna, mutta muuten saimme onneksi joulun tunnelmaa valoilla ja koristeilla. Aamu sujui rauhallisesti, avattiin muutamat lahjat, syötiin aamupalaa, laittaudun rauhassa, pakkailtiin tavarat ja lähdimme ajelemaan päivällä Alpuaa kohti. Siellä olimme yhden yön, tänään vietettiin joulua isän luona ja nyt tämä seuraava yö ollaan Markon ja Murun kanssa mun lapsuudenkodissa. Huomenna käydään kyläilemässä mummilla ja sieltä sitten Oulua kohti. Välipäivinä kyläillään sitten Markon vanhempien kotona tai heidän mökillä. Muut joulukuvat laitan tänne myöhemmin, nyt aaton tunnelmia meidän omasta kotoa.